Tällä hetkellä suurin osa yritysjohdon ajasta kuluu pakollisten asioiden eteenpäin viemiseen. Rahoitustilanne, kulujen karsiminen, markkinoiden hiljeneminen ja päätöksen teon keskittyminen väistämättä alkavat painaa harteilla. Johtaja on tässä tilanteessa yksinäisempi ja organisaation johtaminen ja suunnan näyttäminen on haastavaa.
Tilanne kutistaa näkökulmaa ja moni asia pysähtyy. Organisaatio ympärillä odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu? Odotus kääntyy pian painostavaksi. Asiat eivät liiku. Tällä hetkellä pysähtyneisyys tuntuu ehkä konkreettisimmalta tilannekuvaukselta. Sopeuttamisen ja kehittämisen pitäisi kulkea rinnakkain. Tuntuu siltä, että ensimmäisellä raiteella on nyt tungosta ja toisella huomattavasti hiljaisempaa.
Organisaatio kaipaa mielekästä ja uutta johtotähteä. Näkemystä, johon voidaan uskoa ja joka vie seuraavalle tasolle. Energiaa joka purkautuu kun lopultakin päästään tekemään jotain uutta ja rakentaa tulevaisuutta. Happea, joka sytyttää kipinän liekkeihin. Valoa, joka syntyy tuloksista.
Organisaatio, joka pystyy sopeuttamisen rinnalla rakentamaan tulevaisuutta selviää paremmin ja pysyy elastisempana, kilpailukykyisempänä kuin pysähtyneet kilpailijat.
Tilastot osoittavat että matalasuhdanteen aikana innovaatioihin ja kehitykseen satsanneet yhtiöt ovat menestyneet noususuhdanteessa selvästi keskivertoa paremmin. Loppujen lopuksi kysymys saattaa olla osittain organisaatiopsykologiasta. Tekeminen pitää liikkeellä ja pitää mielen virkeänä. Tulevaisuus näyttää paremmalta. Toki kehitys on myös tuottanut konkreettisia tuote- ja palveluinnovaatioita joille kilpailukyky on voitu perustaa.
Toisinaan nykyisten toimintatapojen haastaminen on virkistävää. Haastaminen tuottaa uusia tuotteita, palveluita, keinoja olla tärkeämpi asiakkaalle, liikevaihtoa, tuloksia, kilpailukykyä... Energiaa. Hapelle ja valolle on nyt käyttöä. Pysähtyneisyys tuottaa vain ahdistusta.
Tekstit
The paradox of insular language
8 kuukautta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti